Tämä on ollut eriskummallinen kuukausi. Voisin jopa kutsua tätä haudutuspadaksi. Minulla on ollut sellainen olo, että juuri nyt ei ole oikea aika tehdä mitään radikaalia, pakottaa itseään yhtään mihinkään, vaan antaa ajatusten ja olemisen vain hautua suuressa padassa, porista hiljaisella liekillä. Onko sinusta tuntunut siltä?
Huomaan kuinka entinen-minä, se suorittaja-minä, haluaisi pakottaa minut tekemään asioita kuten ennenkin olen tehnyt. Keksimään somepostauksia postausten perään, tekemään videoita tärkeistä aiheista, olemaan uranainen, joka suunnittelee tulevaisuutta ja tekee järkeviä peliliikkeitä asian suhteen. Sitten tässä on tämän hetken minä, joka istuksii portailla katsomassa kun lumi leijailee alas valkoisen pilven peittämältä taivaalta. Minä, joka on jo neljä viikkoa harjoittanut mealpreppausta, enkä ole edes jaksanut jakaa kuvia niistä mahtavista ruoista, joita olen tehnyt viikkojen mittaan. Voitko uskoa, että en ole kertaakaan neljään viikkoon tehnyt samaa ruokaa kahdesti? Mikä uusi maailma siitäkin on avautunut. Tässä minä vain olen, nainen, joka kävi tänä aamuna sauvakävelylenkillä tuntien itsensä harvinaisen typeräksi ilman suksia.
En kuitenkaan ole ollut toimeton. Siis tarkoitan, että en ole ollut väsynyt, eikä pääni ole tuntunut jumiutuneelta tai aivosumuiselta, en ole sen takia hidastanut. Olen vain…Ollut. Olen neulonut todella paljon, olen käynyt kerran viikossa hopeakurssilla, jolla teen ensimmäistä hopeasormustani ja olen haaveillut ja pistänyt asioita paperille, toisin sanoen loitsukirjaani. Minusta tuntuu siltä, että olen heitellyt aineksia siihen valtavan suureen noidan pataan, pyöräyttänyt kauhalla sekaisin ja antanut padan vain porista.
Ja nyt minä vain odotan.
Odotan mitä se keitos tulee olemaan, kun tämä hidas ja hiljainen ajanjakso on ohi. Kuohuuko se jossain vaiheessa yli, palaako se pohjaan vai muodostuuko siitä täydellinen sekoitus? En tiedä, mutta sen tiedän, että aion tehdä ainoastaan niitä asioita, jotka tuntuvat sielussani oikeilta. Jos intuitioni kehottaa hyppäämään sauvakävelylenkillä syvään ojaan, joka on täynnä lunta, minä hyppään. Kyselemättä. Ehkä hieman sieltä pois kömpiessäni kengät täynnä lunta mietin, että miksi tein niin, mutta toiko se minulle hetkeksi suunnatonta iloa ilmalennon aikana? Toi. Nyt minua kehotettiin kirjoittamaan tämä blogipostaus, ehkä jonkun sellaisen henkilön kuuluu lukea se, joka kamppailee jatkuvan ”Minun pitäisi”-mentaliteetin kanssa. Mitä tapahtuu, jos sinun ei pitäisikään? Entä jos tammikuu ja ehkä myös helmikuu, kuka tietää, on tarkoituksellisesti haudutuskuukausia? Aika, jolloin kroppa käskee hidastaa, koska luontokin hidastaa. Miksi ihminen olisi jotenkin erilainen? Ajatteletko aina, että mikä on pahinta mitä voi tapahtua? Entä jos ajattelisitkin mikä on parasta mitä voi tapahtua? Miten se muuttaisi maailmankatsomustasi?
Puhuin tuossa äsken loitsukirjastani. Se on iso ja se on punainen ja se on kaunis. Olen sitonut sen itse jo pari vuotta sitten, yritin myydäkin sitä jonkin aikaa ja sitten se jäi pöydälleni. Tajusin, ettei sitä kirjaa ollut tarkoitettu kenellekään muulle kuin minulle. Avasin ensimmäisen sivun ja kirjoitin ”Loitsujen kirja”. Olen tallentanut sinne sekä loitsuja että henkisen puolen harjoitteita, jotka ovat olleet jotenkin merkityksellisiä minulle. Tänään aion kirjoittaa sinne intuition kuuntelusta ja haudutuspata-kuukausista. Mikäli sinäkin haluat sitoa oman loitsukirjasi, niin suuntaa silloin tämän kirjan pariin: Lumottujen kirjojen koti – Sido itse omat kirjasi. Opetan siellä runsaiden valokuvien johdolla, kuinka sinäkin voit sitoa oman Loitsujen kirjasi.
Tammikuisin erikoisterveisin Satu
